MINUSTA
|
|
|
Hienoa, että olet löytänyt tänne!
Olen tähtitieteilijän koulutuksen saanut muusikko ja esikoiskirjailija Heikki Hallanoro (s. 1980). Viivalla on ensimmäinen kirjani ja sen mukana tullut levy, Säveltar, on ensimmäinen studioalbumini. Lisäksi olen tehnyt musiikit kaikkiin muihin Nisperon Kahvilakirjoihin sekä Into Kustannuksen kautta ilmestyneisiin romaaneihin Sieluhäkki ja Motelli. Viivalla avasi Oulun Tähtitornin kahvilassa toimivan Nispero kustannuksen Kahvilakirjakirja-sarjan. Tämä Oulun linnan raunioilla kohoava luonnonkaunis pääkallonpaikka toimii vapusta syksyyn kulttuurikahvilana ja Suomen ainoana kesäkirjakauppana. Tähtitornia pyörittää kirjailija Jarmo Stoor, joka oli myös minun kustannustoimittajani. Hän ruoski minua viiden vuoden ajan ja 47 version verran, kunnes Viivalla oli painokelpoinen. Ja hyvähän siitä tuli, paljon parempi kuin uskalsin koskaan kuvitella! |
|
Minusta ei pitänyt tulla laulajaa tai lauluntekijää, kirjailijasta nyt puhumattakaan. Ala-asteelta lähtien olin se luokan hiljainen poika, joka kevätjuhlassa rehtorin puuduttavan puheen jälkeen haki nolostellen stipendin tunnollisuudestaan. Kaikki meni kutakuinkin harmittomasti, kunnes 15-vuotiaana rakastuin.
Kesti kymmenen vuotta ennen kuin sain seuraavan kerran stipendin. Tuolloin, vuonna 2005, valmistuin tähtitieteilijäksi laudaturin paperein ja varalleni suunniteltiin tohtoriopintoja Yhdysvalloissa. Tällä kertaa en jänistänyt, kieltäydyin kunniasta. Minun oli opittava ymmärtämään ihmisyyttä. Halusin viisastua. Päätin yrittää palvella rakkautta. Olin kirjoittanut pianoballadejani yli kahdeksan vuoden ajan ennen kuin rohkenin kavuta lähimmän kitarajumalani Petrin tuella esiintymislavalle keväällä 2009. Nämä keikat taltioitiin ja syntyi Kuiskattuja lauluja. |
|
Olen alkanut taas tapailla kitaraa.
Kuva: Sami Hurmerinta
|
Tein ensimmäisen lauluni 21-vuotiaana. Olimme saaneet edellisenä jouluna tyttöystäväni kanssa talouteemme uuden tulokkaan: kosketinsoittimen nimeltään Yamaha. Olin erittäin innoissani ystäväni saamasta lahjasta, vaikka en edes osannut soittaa kyseistä laitetta. Arvelin minulla kuitenkin olevan musiikillisia lahjoja, sillä olin aloittanut musiikin harrastamisen jo 6-vuotiaana kitaran soitolla.
Olin tuolloin tunnollinen harjoittelija. Kitaran soittoa oli kerrassaan mukava harjoitella, sillä osasin läksykappaleet heti ensi soittamalla. Tämä musiikillinen kukoistuskauteni päättyi kuitenkin jo kolmen viikon kuluttua, kun harjoitusten päätteeksi kitarani sai soittokelvottomuuden takaavia kolhuja. Nuotinlukutaitoni on perua näiltä intensiivisiltä ajoilta, 80-luvun puolenvälin paikkeilta. Tympäännyttyäni juniorina kitaraan pidin soittohommista kymmenen vuotta taukoa. Teini-iässä ryhdyin soittamaan conga-rumpuja: ne ovat niitä noin 80 senttimetriä korkeita puutynnyreitä muistuttavia laitoksia, joiden toinen pää on suljettu lehmännahasta tehdyllä kalvolla. Ajattelin, että tämä on oiva tapa tasoittaa angstia, ja toisekseen, en uskonut sen olevan kovin vaikeaa, sillä eihän congia soittaessa tarvinnut muuta kuin lyödä kämmenellä kalvoa. Luonnollisesti, olettamukseni osoittautui vääräksi, mutta koska en saanut rumpuja lyömällä hajotettua, saattoi harrastukseni jatkua. |
|
Vuosien saatossa laajensin hallitsemaani lyömäsoitinarsenaalia triangelilla, tamburiinilla, ja lopulta myös kapuloilla soitettavilla tavallisilla rummuilla. Niinpä istuessani ensimmäistä kertaa uusien koskettimiemme ääreen loppuvuodesta 2001, ajattelin, että piano on vain yksi lyömäsoitin muiden joukossa. Ja tällä kertaa olin myös oikeassa. Ensimmäinen lauluni, The Riverbed, oli valmis heti seuraavan vuoden syyskuussa. Se oli kaunis Nick Cave -pastissi, jonka kömpelöt englanninkieliset sanat käsittelivät sydänsuruja, kuolemaa ja varjoja. |
Soitan rumpuja orkesterissa Plan E.
|
Hiljalleen koskettimien äärellä vietetyistä ajattomista tuokioista alkoi tulla minulle rakas tapa värittää arkeani. Joskus soittelin jamipohjalta mitä mieleeni sattui putkahtamaan, mutta useimmiten menin suoraan aamiaispöydästä, tai opiskelupäivän päätyttyä polkupyörän selästä, pianon luokse valmiin melodian kanssa, jota kävin ääni ja sormi kerrallaan koskettimilta tapailemaan. Koin näin ilmoille saatettujen melodisten kulkujen puhdistavan henkisiä tukoksiani.
Ihmettelen kyllä edelleen, kuinka minun temperamentillani varustetusta ihmisestä voi tulla pianon äärellä niin kärsivällinen. Olen järkeillyt sen johtuvan siitä, että musiikki oli alkanut muistuttaa enemmän maalausta kuin nuoteista tapahtuvaa ”oikein-kirjoitusta”.
Ihmettelen kyllä edelleen, kuinka minun temperamentillani varustetusta ihmisestä voi tulla pianon äärellä niin kärsivällinen. Olen järkeillyt sen johtuvan siitä, että musiikki oli alkanut muistuttaa enemmän maalausta kuin nuoteista tapahtuvaa ”oikein-kirjoitusta”.
Kuva: Tomi Jutila
|
Kuulemani laulut olivat, ja ovat yhä edelleen, minulle kuin jonkin toisen tietoisuuden tason tuntureiden satuloissa ja purojen notkelmissa sijaitsevia kotoisia ja lämpimiä pirttejä, jotka ovat seisoneet siellä kauan ennen minua. Ne eivät ole suinkaan minun rakentamiani, mutta minulle on suotu lupa levätä niiden suojissa. Esimerkiksi syksyllä 2014 ilmestyvän Sieluhäkki-musisoidun äänikirjan hyräilin sanelimeeni vaeltaessani Japanissa kesällä 2013. Kuljin vanhoja pyhiinvaellusreittejä kylästä toiseen kirjan käsikirjoitus repussa.
En siis miellä itseäni varsinaisesti säveltäjäksi, en istu työpöydän ääressä kynän ja partituurin kanssa pohdiskelevan näköisenä syvämietteisyyden rypyttämä otsa murheista kurtussa, vaan juttelen ja juoruan pianon kautta kuin parhaan ystäväni seurassa. Näin ollen julistan ylpeänä itseni intohimoiseksi amatööriksi, joka termin alkuperäisen merkityksen mukaisesti tekee asiaansa rakkaudesta, ei vastikkeesta. |
Laulujen teosta
Jos sävelmän saattaminen lauluksi on melkoisen suoraviivainen, usein soinnutuksineen päivineen alle sata tuntia vaativa puuha, alkaa sen jälkeen itselleni laulunteon työteliäin vaihe, sanoittaminen. Lyriikoiden tekemisessä aikaa vie ensinnäkin se, että voi kestää viikkoja, ennen kuin tietää mistä laulu haluaa puhua, tai mitä sillä haluaisi sanoa. Laulun kanssa pitää viettää aikaa. Siihen pitää tutustua ja keskustella sen kanssa. Joskus laulun melodia ja saapumisajankohta paljastavat, mistä omakohtaisesta kokemuksesta tai yksittäisestä tapahtumasta laulu on perua. Sateenkaaria -kappale on esimerkki tällaisesta. Sateenkaaria on myös ensimmäisen laulu, joka on osoitettu lohdutukseksi ensisijaisesti jollekin muulle kuin itselleni.
Useimmiten tilanne sanoja vailla valmiin laulun kanssa on kuitenkin paljon epämääräisempi. Valtaosa elämäämme ohjailevista olosuhde- ja ympäristötekijöistä vaikuttaa meihin vaatimattomalla, mutta jatkuvalla voimallaan aiheuttaen kuukausien ja vuosien saatossa muutoksia mielemme pohjavirtauksiin aivan huomaamattamme, ilman sen suurempia vaahtopäitä mielemme päällä. Näin ollen voi kestää tunneista viikkoihin ennen kuin tunnistaa mistä jokin henkinen teema tai virittyneisyys voisi olla peräisin. Jotta saisi vielä selville, onko itsellä aiheeseen mitään sanottavaa, on myös pohdittava mitä mieltäni vaivaava seikka kertoo minusta, minun epäluuloistani, peloistani, tarpeistani tai epävarmuusalueeni laajuudesta. Näiden mietintöjen jälkeen, ensimmäinen versio lyriikoista valmistuu yleensä kolmen päivän kuluessa. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana hion tekstiä yhä uudestaan laskeskellen tavuja ja puntaroiden yksittäisten sanojen rytmillistä sopivuutta sekä laulettavuutta. Joskus voi kestää vuosia ennen kuin saan lyriikat "naulattua" ts. saan uskoteltua itselleni, että sanat muodostavat itseään kannattelevan kokonaisuuden, joka kestää näytillä roikotusta ja vähän retuutustakin.
Laulujen kirjoittaminen on minun tapani pitää päiväkirjaa. Päiväkirjoista poiketen, en kuitenkaan lauluissani useinkaan erittele tilanteeseen johtaneita tapahtumia, vaan pyrin ainoastaan taltioimaan silloisen tunnelman ja kirjaamaan loppupäätelmät opitusta. Näin yksityisestä tulee yleistä.
Laulu on minulle vene, jolla soudan lähemmäs itseäni. Olen yrittänyt vuolla lauluistani sellaisia, että ne kantaisivat myös kuulijan kosketuksiin itsensä kanssa.
Jos sävelmän saattaminen lauluksi on melkoisen suoraviivainen, usein soinnutuksineen päivineen alle sata tuntia vaativa puuha, alkaa sen jälkeen itselleni laulunteon työteliäin vaihe, sanoittaminen. Lyriikoiden tekemisessä aikaa vie ensinnäkin se, että voi kestää viikkoja, ennen kuin tietää mistä laulu haluaa puhua, tai mitä sillä haluaisi sanoa. Laulun kanssa pitää viettää aikaa. Siihen pitää tutustua ja keskustella sen kanssa. Joskus laulun melodia ja saapumisajankohta paljastavat, mistä omakohtaisesta kokemuksesta tai yksittäisestä tapahtumasta laulu on perua. Sateenkaaria -kappale on esimerkki tällaisesta. Sateenkaaria on myös ensimmäisen laulu, joka on osoitettu lohdutukseksi ensisijaisesti jollekin muulle kuin itselleni.
Useimmiten tilanne sanoja vailla valmiin laulun kanssa on kuitenkin paljon epämääräisempi. Valtaosa elämäämme ohjailevista olosuhde- ja ympäristötekijöistä vaikuttaa meihin vaatimattomalla, mutta jatkuvalla voimallaan aiheuttaen kuukausien ja vuosien saatossa muutoksia mielemme pohjavirtauksiin aivan huomaamattamme, ilman sen suurempia vaahtopäitä mielemme päällä. Näin ollen voi kestää tunneista viikkoihin ennen kuin tunnistaa mistä jokin henkinen teema tai virittyneisyys voisi olla peräisin. Jotta saisi vielä selville, onko itsellä aiheeseen mitään sanottavaa, on myös pohdittava mitä mieltäni vaivaava seikka kertoo minusta, minun epäluuloistani, peloistani, tarpeistani tai epävarmuusalueeni laajuudesta. Näiden mietintöjen jälkeen, ensimmäinen versio lyriikoista valmistuu yleensä kolmen päivän kuluessa. Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana hion tekstiä yhä uudestaan laskeskellen tavuja ja puntaroiden yksittäisten sanojen rytmillistä sopivuutta sekä laulettavuutta. Joskus voi kestää vuosia ennen kuin saan lyriikat "naulattua" ts. saan uskoteltua itselleni, että sanat muodostavat itseään kannattelevan kokonaisuuden, joka kestää näytillä roikotusta ja vähän retuutustakin.
Laulujen kirjoittaminen on minun tapani pitää päiväkirjaa. Päiväkirjoista poiketen, en kuitenkaan lauluissani useinkaan erittele tilanteeseen johtaneita tapahtumia, vaan pyrin ainoastaan taltioimaan silloisen tunnelman ja kirjaamaan loppupäätelmät opitusta. Näin yksityisestä tulee yleistä.
Laulu on minulle vene, jolla soudan lähemmäs itseäni. Olen yrittänyt vuolla lauluistani sellaisia, että ne kantaisivat myös kuulijan kosketuksiin itsensä kanssa.
Viivalla-kirjan tarina jatkuu romaanin kannessa, jossa kirjan päähenkilö on Lofooteilla. Kuvassa siintää Helvetin-niemenkärki.
